Pienimmät linnut, surkeimmat kuvat. Ja sitten...

Edellisellä viikolla ei tainut normaalista poikkeavia havaintoja juuri tapahtua. Peukaloinen rätisee lähes päivittäin normaalilla paikallaan, hippiäisiä kuulee hyvällä tuurilla ja vielä paremmalla näkee pyrsötiaisparven. Sini- ja varsinkin talitiaisia on suurin osa kaikista nähdyistä linnuista. Varsinaisia linturetkiä en ole tehnyt, vaan muutenkin ulkoillessa katselen ja kuuntelen ympärilleni. Koirien kanssa kamera kulkee joskus mukana, pyöräillessä ei. Koirat häiritsevät aina tarkentamista ja tähtäilemistä ja välillä pyöräillessä tekee kivan havainnon, mutta se jää dokumentoimatta. Kamerakin kenkkuilee, muistikortin lukemista osoittava valo vilkkuu koko ajan ja akku kuluu tosi nopeasti. Tietenkin ne parhaat hippiäiskuvat olisivat tulleet silloin, kun akku juuri loppui. Keskuspuistossa pyörälenkillä näimme varpuspöllön istuvan avoimella alueella sähköjohdolla. Kaivoin puhelimen esiin, mutta katsottuani mustaa pientä pistettä näytön kautta, päätin jättää kuvan ottamatta.  Sinänsä se olisi kyllä otsikon mukaisesti sopinut pienimpänä pöllönämme ja surkeana kuvana tähän sarjaan.

Yksinäinen hippiäinen kuusessa. Suomen pienin lintu.

Peukaloinen lienee toiseksi pienin lintumme? Tämä kaveri rätisee usein vakiopaikallaan ja välillä pyrähtää lentoon aika läheltäkin lenkkipolkua syvemmälle ruovikkoon.

Tammikuun pajunkissat

Kerran näin pyrstötiaisen aika läheltä pyörän selästä. Se oli yksin talitiaisparvessa.  Kuvan parvessa pyrstötiaisia oli useampia, mutta loittonivat kauemmas ja jonkun hätäisen todistuskuvan sain risujen läpi.

Jos tintti haluaa poseerata, niin otetaan kuva

Sini ja tali. Näitä riittää.

Hippiäinen, pikku pallero. Näin näitä melkein samassa paikassa parina eri päivänä. Melkein lenkkipolun reunassa, pomppivat hangella ja käyvät matalalla puiden rungoissa tökkimässä niiden kuorta.

Tintti

Mustarastasta ei kannata ikinä laskea ulos lintuhommissa. Hauska touhuaja ja kaunis laulu. Myös ehkä ainoa hyvä kuva linnusta parin viime viikon aikana. Vanha kunnon turdus merula.

Tänään kävimme sunnuntaikävelyllä Kivinokassa. Aika perushommia. Yksi koira vauhkoaa sorkkaeläinten hajujen perään, varikset raakkuvat ja tiaiset tintittävät. Käpytikka nakuttaa. Pari pöyheää räkättiäkin näkyy mökkien välissä. Yht'äkkiä ylitsemme lentää iso tumma lintu. Montaa sekuntia se ei ole näkyvissä ja tietenkin alan ennemmin kaivamaan kameraa esiin, kuin katsomaan linnun tuntomerkkejä. Amatööri. Mutta ihan kuin sillä olisi ollut valkoinen pyrstö! Vähän ajan päästä tapaamme lintuharrastajan, joka kertoo, että lahdella olisi liikkunut merikotka. Valkoselkätikkakin oli kuulemma näkynyt. Jatkamme matkaamme ja varisparvi ajaa petolinnun liikenteeseen. Taisi olla vain kanahaukka.

Varisten pois häätämä kanahaukka. Risujen läpi kuvattu, kuinkas muutenkaan.

Aiemmin mekkaloinut varisparvi tyytyväisenä ja rauhallisena

Nappasin oksilla istuvista variksista muutaman kuvan ja siirryin muusta porukasta jäljessä rantaan päin. Sieltä kuuluikin jo huudot, että iso lintu lentää pois päin. Sain pari kuvaa lennosta kaukaa otettua, kunnes lintu katosi kaukaisuuteen ja Kalasataman rakennusten eteen tummana näkymättömiin. Kioskin laiturilta ihmettelimme pilkkiukkoja, variksia ja ohi lentäviä lokkeja. Leuto talvi on pitänyt aika paljon lokkeja Helsingissä, ainakin Kauppatorin ympäristössä. Kaukana jäällä näytti pönöttävän yksinäinen varis kahden pikkulinnun kanssa. Tarkemman tutkailun päätteeksi totesimmekin pikkulintujen olevan variksia ja niiden pitävän kotkalle seuraa. Siellä se iso komistus istui rauhassa kaukaisuudessa ja sinne se jäikin, kun suuntasimme kotiin päin.

Siivet kuin ladon ovet, luki jossain kuvauksessa

Ei tästä vuoden luontokuvaa varmaan tule, mutta hauska tilanne kuitenkin. On se vaan iso lintu se merikotka, varikset ovat kuin varpusia vieressään.

Jos lapinpöllön kanssa oli luontokokemuksen suhteen pientä kriisiä, niin entäpäs tämä sitten? Musta piste keltaisten konttien edustalla on merikotka.

Vanha dilemma. Selkälokki vai merilokki? Näitä lensi kymmenkunta Vanhankaupungin kosken suunnalta Kulosaareen päin. Kauniin valkoisilta näyttivät harmaata taivasta vasten. Selkälokilla pitäisi olla talvipuvussa tummia juovia päässä ja osassa kuvista lähelle zoomaamalla niitä näkyykin.

Kiinnostaakohan variksia pilkkiukkojen apajat?

Kraak!

Kotimatkalla Herttoniemessä ruokintapaikalla näkyi vielä pari hauskaa havaintoa. Aiemmin tällä viikolla itseasiassa kävikin mielessä, kun näin kuusen latvassa yksinäisen pikkulinnun pitävän outoa ääntä, että olisikohan se järripeippo, joka noin käyttäytyy. Lintu oli sen verran kaukana, ettei siitä erottanut taivasta vasten juuri mitään tuntomerkkejä. Nyt sitten ruokintapaikalla oli kaksi järripeippoa (lisäys 25.1. lienevätkö kuitenkin ihan tavallaisia peippoja?), mutta sen verran risujen takana, ettei kamera oikein saanut tarkennettua hyvin ja sitten linnut jo lensivät pois. Keltasirkkuja oli myös. Pisteenä iin päälle kotipihassa oli lievästi värivikainen mustarastas. Ei vedä vertoja loppuvuodesta näkemälleni yksilölle, jolla oli muutama kokonaan valkoinen sulka siivissä, mutta hauska se tämäkin oli.

Järripeipon haaleat talvivärit. Toinen epäselvänä vasemmalla taustalla. (Lisäys 25.1. Onko tämä kuitenkin ihan tavallinen peippo? Kävelin tänään saman paikan ohi ja rupesin miettimään ku varmaan samat linnut siinä edelleen pyöri. Lintukirjan mukaan järripeippokoiraalla on suikaleet päässä ja peipolla pitäisi olla kaksi valkoista siipijuovaa. Kuvan linnulla ylempi siipijuova varmaan pöyheiden sulkien alla piilossa? Järripeipon kupeet ja selkä myös kirjavammat? Onpa hankalaa, miten talvivärit ja outo ajankohta saa niinkin helposti tunnistettavan linnun kun peipon olemaan epävarma!)

Kaksi kuvaa keltasirkusta, koska en osannut päättää, kumpi on parempi

Kotipihan erikoislintu